— Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian tänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä nukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. — Minä en ole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella, toinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka kaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen kuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka jäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon ympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä isän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa käyneet heitä katsomassa — tarkastellen leiriä heidän maatessaan, mutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan pojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.
— Kuulkaas, pojat — suuret päälliköt piti sanomani — meillä pitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja varastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän palaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.
Seuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin pesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina. Hän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän parin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan hän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin. Sen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin kerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän puolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään likaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain jokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä. Hän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen sitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja nuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.
— Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää vilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. — Lyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.
— Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, — jätä tuo pikkulintujen ampuminen. Se on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea — se tuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa onnea kuin isäukon piiska — sen minä tiedän.
— No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään? intti Mäihä.
— Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.
— Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.
— Ohoh! Minkä kokoinen karhu?
— Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä on meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi reikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.