— Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.
Kysytään Kalebilta.
Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: — Oletteko tuulettaneet peitteitänne?
— Emme, vastasivat pojat.
Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: — H-m! Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää. Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista. Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.
Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.
Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia. Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän. Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan, menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan. Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat, kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran huomautti: — Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä olette jättäneet joka puolelle.
Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa, ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät kidutustyön yövuorolle.
- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku
Majava, — eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?
- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi voisitte siivota tämän.
Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: — Pojat, meidän täytyy siivota tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme siihen kaiken, mikä ei pala.