Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa, että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".
Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.
Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä. Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut parhaan taitonsa mukaan — hellästi ja rakkaudella, mutta ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.
XI
KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA
Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.
Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: — Kuules Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä tappara vieressä?
Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva kau — kau — kau ei enää ollut vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.
Pitkäveteinen pii — rii — ii — ii — ii, jota kuului kuumina iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan vallattoman sininärhen synnyttämiksi.
Pesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen vuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli uimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty sen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää oli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli runsaasti monenlaisia metsäneläimiä.