Piisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä osissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä oli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että kalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän aterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin uutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin, jonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä leirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he olivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb sanoi ketun ääneksi, "luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa Callahanin metsässä".
Ontossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen. Pojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa, mutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään he eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos he olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt heidän kimppuunsa.
Yksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: metsässä näkee enimmän, kun on hiljaa. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada aikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi. Lukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät ovat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien käänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.
Jan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä lammen rannoilta.
Hänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala ja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle ilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas, kohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään, mutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti esiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja painoi sen alas äyrästä vastaan — tuossa tuokiossa haukka olisi saaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt esiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja silmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa kimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle, mutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja sangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan ravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin — vanha harmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä ja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan. Kissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi palavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin ärinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle "äkkikuolemaa", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta. Minkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin sen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin sen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä vähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi veteen ja katosi näkyvistä.
Nämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain, kuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän oli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti vilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat renkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne ilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin kadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami kömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi taas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa riippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat pitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen käärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle, seurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes takaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja samosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi niitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen minuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista perässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa kissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi äkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.
Minkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se seisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti ja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi keveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja jatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.
Miksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä toisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut, mutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti omaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin sama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen olisi pitänyt puolustaa poikasiaan.
Nämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne yhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen, että eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.
Mutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin kannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia yöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta, vaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.