— Halloo, sanoi Tikka, — mistäs tuo tulee?
— Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.
Pojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein arvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi tutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.
Ei ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta lapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus sitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena siitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.
Kuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:
— No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia piisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi kaikki tapaamansa piisamit.
Harvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin mielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että olisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään piirustamalla huvittamaan.
Jan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli parhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni allikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia ankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja pieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella selällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä ryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen kanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli lammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän erilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa silloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina, mutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta. Siinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli sankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.
Jan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen odotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut pitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen suoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus siihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava amerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin näkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella vaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön vaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli vähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa poikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena omasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni mustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin mielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain lehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko, loikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran tai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien nähtäväksi — jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan ensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja sitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin se viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti laatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut sitä kovinkaan varmasti tehdä.
Paikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle kuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi, mutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin oppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi ateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi matkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. "Eikö mitä; ei niistä hätää mitään." Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli sen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen. Suuri haukka, jolla oli punainen pyrstö, liiteli ääneti kehiään lehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se samainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka hyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!