Apila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen se hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä sammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa pitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen laikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen auringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias näkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet kerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin pitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä ei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi avoimeksi.
Polulta olivat päivänpaisteen viimeiset läikät kadonneet ja lampi oli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon punoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli viri — viri — viiriään puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita isompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania kohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se oikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti sormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin lähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis sieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti suurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta kuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se ollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin haukuskellut leirin lähettyvillä.
Se juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää kuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin nähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa eteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää, suloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka siitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää pystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää — se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki Janin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien poikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta houkuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta — kuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa — ja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se ei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili vastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen kuonoaan kuin ajokoira.
Joka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan ruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa ja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi hullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu loppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa tavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin päässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt se oli kolmen ja puolen metrin päässä — eikä vain liikahdusta; kolmen metrin — ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia; kahden ja puolen metrin — ja nyt kettu näytti ensi kerran todella näkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta; ei enää täyttä kahtakaan metriä — kettu ilmeisestikin valmistautui loppuhyppyyn.
— Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.
Kettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa ja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan nukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään! Pupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu ponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja jatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä voinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi, sillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun heikkous; ja pupu loikki — hypp-hypp — tiheikköön ja meni menojaan, ennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.
Jos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan, niin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi karannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin kettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni, sillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa odottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun vaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella tempulla, ja siitäpä johtuu, että se "vihannassa metsässä elää vielä tänä päivänäkin".
Ketun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi leiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut hänelle salaisuuksiaan.