Minkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua ansan rakentamiseksi sen varalle.
— Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.
— En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne kelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.
— Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.
— Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja sai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.
— Ennen vanhaan me aina rakensimme minkeille loukun. Se tehdään tähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti, äkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy pilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä säällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa liian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata pois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön sellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja pitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta kuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan kerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se oli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut käpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei tarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita, raskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä käyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt, niin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että jos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua tai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka toista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi laissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni teräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.
Sama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota urheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni nähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät sellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin sellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta, niin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen kuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä on niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen yhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee kipeämpää — eikä suinkaan niinkään kipeää — kuin susien hampaat. Muuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei pidä tappaa julmasti — eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei milloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita eikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat, niin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän kokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.
Mutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut olevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä, niin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen aamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan laukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen eläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja määkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin paikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät yleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin totteli. Ja heti paikalla tehtiin ero — minua ei haluttanut kulkea semmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä saanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä ajatellessani.
Jos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin äkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen hirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se sattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää kuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon, ja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut olla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta ovat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan panoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin kauan kuin sorkkaakaan näkyy — monia eläimiä jää raajarikkoina kärsimään ja kuolemaan —, mutta kun miehellä on käytettävissä vain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita, mihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka ampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin. Urheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja julmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat epäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!
Tämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli hajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin esittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.