— Hyvä, vastasi Tikka, — minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.
Hän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan varressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari osoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen tuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat lähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä, joka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin raivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun, ja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa. Metsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja oli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli taas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen vuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.
Samin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin ymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta. — Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka tahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin koettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. — No hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.
— Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.
Sam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa latvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas olkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi "valmis".
Janilla oli kello kädessä, ja hän huusi "nyt".
Kaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä poikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä. Hakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle kahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä vaihdettuaan — jota harvat kykenevät tekemään — hän nopeaan hakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei ainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä lensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä mukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta sen vahvuudesta, kun Jan huusi "minuutti kulunut." Sam lakkasi hakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun eteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.
— Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam ei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää. Se tuli — iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta Sam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi kovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin nopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta pois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen tuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän paikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti ympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi, heiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun maan sisään aivan näkymättömiin.
— Hurraa! Hurraa! Hurraa! Yksi minuutti ja neljäkymmentäviisi sekuntia! Kuinka Jan hurrasikaan! Sam vaikeni, mutta hänen silmänsä näyttivät hiukan vähemmän tylsiltä ja tyhmiltä kuin tavallista, ja Gui sanoi: — Hohhoh! Mitä tuo nyt sitten on? Jan otti mittatikun taskustaan ja astui kannon luo. Paikalla sen kannolle laskettuaan hän huudahti: — Puolikahdeksatta tuumaa siitä paikasta, josta hakkasit, ja taas hän heilautti hattuaan ja hurrasi.
— Niin, ukkoseni, hyvin sinä sen teit määräajassa. Siitä ainakin tulee suuri "kuppi" jos mistään! Ja vaikka Gui ehdotti, että asia jätettäisiin Kalebille, niin Sam sai suuren sulkansa ja oli kirvesmiehistä ensimmäinen Sangerin intiaanien kesken.