— Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. — Ethän sinä osaa ampua vähääkään.
Mutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja taas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.
— Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa, nuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi kerrallakin.
— No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah, kuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?
— Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä samaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.
— Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui kimakalla äänellään. — Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä pitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan sen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä —. Mutta samassa koko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että muistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi mankua: — Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!
Yöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan, nousten istumaan vuoteessa, sanoi: — Kuulkaas, pojat, se on varmaan taaskin tuo iso huuhkaja.
— Niin se onkin, vastasi Sam. — Kumma kun en tullut tuota ennen ajatelleeksi.
— Minäpä ajattelin, Gui sanoi; — minä tiesin sen koko ajan.
Aamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs, johon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu kilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin. Tähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta kaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään nuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta, ennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: — Katsos! Katsos tuota — ja tuota —!