— Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.
— Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa, joka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.
— Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.
— No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden. Katsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä, jossa oli reikä. — Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?
Garney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin päähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu maapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin hänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään syrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan olleet sitä tarkoittaneet, kahden tien risteykseen. Kohtalon käsi oli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.
Huhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun rattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että nämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen yöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen, joka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla, muutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi. Tämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän kertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt syvän vaikutuksen.
— Kuules nyt, hän sanoi, — minä menen ja kätken tämän kiven heti sen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän sinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?
— K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa innostusta.
— Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä pysymään, huomautti Tikka.
— Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan kurjaan mökkiinsä, — nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia miestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.