— Tulkaa itse katsomaan.
— Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:
— Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.
Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla riippuivat kuraiset housut kuivumassa.
Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni, sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen, ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi oven, mutta sanoi nyt: — Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.
— Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan koko roikan, huudahti Mäihä.
Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut kantoon. Kaleb sanoi silloin: — Antakaas kun minä näytän.
Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä, jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.
— Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät häntä ääneensä.
— Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä, selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen herttainen ilme. — Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä näytän teille pari oikeata temppua.
Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta, nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.