Eräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan toisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. — Murmelia ei ole missään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä: — Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen askelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui apilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen alan harmaata turkkia.
Jan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista myöhemmin murmeli — sillä se se oli — nousi takajaloilleen istumaan ja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset hälventäen.
— Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. Se on suurenmoista. Sinulla on merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun nimesi pitäisi todella olla "Haukansilmä" — se nimi sinulle sopii.
— Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. — Tahdotko sinä — tahdotko sinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta sinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.
— Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. — Hänessä on huomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.
— Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!
— Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi kiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin että pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.
— Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa —
— Seis nyt, sanoi Jan, — intiaaneilla ei ole dollareita.
— No minä lyön vetoa päänahkani — sen mustan päänahan, minä tarkoitan — Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan vanhan murmelin.