— Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy Biddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää kovasti pesukarhumaalta.
Enempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun paikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin jäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa itseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin saattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti, ja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea monia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan vain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se kiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti, etteivät ne olleet sen arvoiset.
Näin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes saapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan sitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa. Mutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään. Johdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään vanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi mitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti meni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella tarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa kuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa mielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti kylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:
— Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi minun koirani.
— On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. — Se hoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa päätä, ei ole mihinkään.
Kun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt kuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä istuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen arvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono keksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin hirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla, ja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel. He olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä selvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein syvä-äänisimmällä haukunnallaan.
— Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.
Vanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin säännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten ajo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut aidan yli tai hypännyt puusta toiseen.
— Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä opetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.
Kaleb ei vastannut mitään.