— Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät muihin.
— Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää tietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso pesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen tapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun täällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä todista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran meteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka puuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä minä päättelen, että se on jokin vaarallinen eläin. No ketä haluttaa lähteä?
Vähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:
— Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.
— Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.
— No sitten heitetään arpaa! — Jan voitti.
Kaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin oli tehnyt kerran ennenkin.
Nyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin edellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan. Jännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen hänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui pikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä tunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen lehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä toverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja ja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia. Jan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla käydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran tietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan olevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen teki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään hän koetti huutaa: — Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei totellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat: — Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus ole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä huolimatta, että pelkää. — Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli mikä tuli.
— Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla hetkellä.
Jan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään. Sitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi korkeammalle oksalle ja huusi sitten: — Täällä se on, pesukarhu! mutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan vierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen hyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja sitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä Jan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja partainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt Glenjanissa — se oli tavattoman suuri ilves.