— Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui paikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun antoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?
— Ei, mummo, ei sanaakaan.
— Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka he sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa ihmistapoja, että edes kiittäisi minua — senkin kelvoton lunttu! Antakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko leppymättömällä ja vihaisella äänellä.
— Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä kaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat joka vuosi, pikku kaunokaiseni — pikku kaunokaiseni! — Jan levitti ne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. — Kas tuossa on surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen. Se polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan tietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän juurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä. Intiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi sitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.
Kultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea parantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri, "parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut". Jan sai myös nähdä "Viisaan kuninkaan leiman".
— Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä ainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi. Intiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet on niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.
— Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä kouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä nautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää kaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka sen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta sairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.
— Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen tikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi. Mutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään eivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia vastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava nainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan, kun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai hermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani tätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä annoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani heti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on hänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä sitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin, kun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla haavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa, niin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua kuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön aikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.
— Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin kaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa paikka, missä sitä kasvaa.
— Niin teinkin, vastasi Jan — sieltä juuri minä sen sain. Mutta odottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te niistä sanotte.