— Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani, paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani, minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?
Gubbus huudahti:
— Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!
— Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme, Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta? Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme? Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.
Briseis huudahti:
— Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita, kreikkalaisten valkoisia telttoja.
Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen valkoiset hampaansa välähtelivät.
— Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.
— Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme. Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.
— Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.