Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.
— Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.
— Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.
Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin. Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin sinne — ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan Sapphon kädestä ja kysyi:
— Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?
Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.
Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.
— Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia, tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat, ikäloppu naiset.
Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään häntä seurasi, ja huudahti:
— Eläköön Akilleksen muisto!
— Eläköön Paris, huusi Helena.