6.3.1918.
Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti, että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä, ei mikään tehdastavaraa.
Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos. Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu filosofeistaan ja köyhyydestään.
Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät katottomaan saliinsa.
— Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.
— Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen kitaan.
Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:
— Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä. Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas, minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia. Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.
— Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte meitä kehittyneemmällä kannalla.
Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu rinnassaan.