— Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen oppilaan. — Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa skyytalainen.
Herodotos astui luo ja esitteli:
— Albertos Aristides Edelfelt.
— Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.
— Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.
— Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi", sanoin.
— Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä, mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on onnistunut.
— En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat skyytalaisia.
Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella, stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.
Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle kunniaistuinta pöydän päässä sanoen: