— Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.
— Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.
En ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin tähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin eskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio siitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti hänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat uskovaiset ovat selvillä.
— Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?
— Tiedän minä. Et pääse.
— Sano, miksikä en!
— Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.
Koppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä, keltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä rikoksista.
Nauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.
— Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte kelpaa?