Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella äänellään:
— Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle, toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.
Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.
Hetken perästä hän jatkoi.
— Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet ruumissaatossa kuin miehelläkin.
Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja kiljasi:
— Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi, pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten…
Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen, että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:
— Alkibiades!
— Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen sivistyksen luojan.
Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.