— Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?
— Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho kääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan, kesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. — Yksinkö se Runeberg kävi täällä?
— Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.
— Onkiko Oksanen?
— Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain pujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi savonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa räiskähti vettä veneeseen:
— "Kuulehan sinä, s——n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä kuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan jatkoks' tuonne sullaan." Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä suurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään illan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.
— Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset näköhäiriöt.
— Ryyppeekö Aho?
— Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on vain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä istujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä Rautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin särillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit onkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja pohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko ryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?
— En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.