— Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun hän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi halvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi pulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.
— Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan siunauksista?
— Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan koskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. — Tahtoisiko arvon Vihta-Paavo tuikun?
— Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä piässä. Veelläkö lienöön sekotettua.
— Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä sitä tavaraa on.
— On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita odottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina huitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin maissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät hurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet — ei niiden riidoista muut mitään tajua — ja joivat nektaria Paavon luona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut veneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:
— Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi kuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen, oikea synnin orja. Runeperk kysyi:
— Mite' hän sano'?
Oksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja Aholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen lopulta vihastui ja huusi Paavolle:
— Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei myö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi uskovaisillesi. — Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja rähisi: