— Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.
— Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa peräpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja tuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan, synnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle taivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.
Paavo Korhonen hymähti ja jatkoi:
— En malttanut olla ääneti vaan kysyin: "joka päiväkö sinä, kaima kulta teit syntiä?"
— Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä tuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.
— Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.
— Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.
— Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton maailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan ihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon veisanneen vuoroon hihkuneen.
— Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee sielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun sitä herra kalikalla heittää.
— Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?