— En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.

— Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te vaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja kaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa syliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.

— Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia, sanoi Ruotsalainen.

— Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen kymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte toisianne monenlaisista rikoksista.

— Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa, parasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja ikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus tulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat nokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.

Silloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:

— Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema ton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene' nappava'. — Ja me soudettiin "viekkaast" — sillä kai se piispa lienee tahtonut sanoa vikkelään — muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä lahnoja ja ahvenia sai ongella.

Paavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan kuluttua hän taas ryhtyi juttusille. — Savolainen ei pidä pitkiä puhelun lomia.

— Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se sutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta muutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun nuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin hullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.

— Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun ihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot, tunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla kytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on nuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on se pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se on ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja järkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää järkeä.