— Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin painoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei jaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina on mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä — tietänet mitä tarkoitan — aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti herättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä miehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä synnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa ympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia sadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui olevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten Savossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: "Puhutaan rakkaudesta, niin ei nukuta". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo pauhasi synnistään.
— Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen, niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia, niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.
— Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos eukko on tuvassa.
— Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään. Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään, että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis, korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen tuuliajolle jätti. — Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa, mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten näköisiä ja tapaisia.
— Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla. En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne Moosekselle ja profetoille kelpaavat". — Samalla livahdin pellolle, ja Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. — Mutta tuollahan se Aholansaaren venevalkama jo on!
Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.
— Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha poika, tupakarhuja.
Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:
— Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?
— Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso on kuin heinäruko?