— Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.
Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään, niinkuin juopuneilla on tapana.
— Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson airut!
Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan, terävän silmäyksen minuun. — Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä ihmistuntija.
— Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja ojensi minulle kätensä.
— En kumpanenkaan!
— Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.
— En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut. Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.
— Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on itsevanhurskauden synti.
— Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin. Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan, mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!