— Sinä viisastelet.
— En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä olen keskimäinen veljeksistä.
— Ei hänestä raamatussa lueta.
— Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta sanaakaan.
— Pilkkaatko raamattua?
— En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille tulee.
— Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.
— Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää. Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman, hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru. Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!
— Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.
— Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. — Nyt tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.