— Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.
— Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman päästä?
— Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.
— Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit, sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa, etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia. Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.
— Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi
Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.
— Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte. Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit heidän helmasyntinsä. — Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin, joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt, tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi kuumempi?
— Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti
Ruotsalainen.
— Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.
Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:
— Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan kotiaan rantakiviä myöten.