Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen perään.
— Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.
Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin Korhosen sieluun nähden.
Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä puhuttelevan. — Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono vahtikoira.
Vihdoin keskeytin vaitiolon:
— Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan saarta enää kunnolleen näykään. — Suurilla miehillä on usein pahat akat.
— Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi! Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän perukoilla." — Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina ovat.
— Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät aivotkin samanlaiset. — Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. — Mutta niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas vähitellen. — Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.
— Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.
— Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja valaisevat tasaisesti.