— Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.
— Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika, jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.
— Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.
— Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.
Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.
— Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä, uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin kauniisti, että järki mieheltä menee.
— En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen lahteen. Soudetaan vain sinne.
— Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti
Impilahden valkamasta kotia.
IMPILAHTI.
Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia, kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä. Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa, tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon rajassa.
Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista, kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia, kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista, kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika, oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille rantamille.