— Minua sanottiin — "Svenska Ebba!"
— Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".
— Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:
Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin. Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. — En kärsi kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä tunteja. Mutta — minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: — olen katolilainen kuten äitinikin — "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi — toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä maantiellä! — Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas aamutähteni likaisen yön jälkeen.
— Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja ryypättiin. — Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon asukkaille kaikkein rasittavimpia. — Tässä humussa pääsi tuli irti. Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. — Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa. Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.
Kuului metsästä säheitä ääniä:
— Tyska Augusta! — Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule tänne kertomaan meille hulluja juttuja!
— Ketä ovat nuo naiset?
— Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan kuulla hulluja juttuja.
— Pelastuivatko pojan vanhemmat?