— Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.
— Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä luojaasi vastaan rikkonut olit.
Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:
— Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa. Korvissani vaan soi:
"Mach, dass ich rein und engelgleich
Eingehe in dein selig Reich."
Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.
— En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita "puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin. — Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.
— Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta, miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut valvottuina öinä. — Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan. Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin tukahduttaa jäytävän ikävän. — Kaksi päivää oli elosteltu. Oli tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää, syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle. Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani. Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin. Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi laukausta. — Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin. Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin tänne.
Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty. Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:
— Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?