— Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.
— Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin pakoittaa.
— Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.
— Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään. Sellaisia ei sanota sankareiksi. — Oliko kuolemanne tuskallista?
— Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin kauheita kuin nälkä ja jano.
— Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen kourissa.
— Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani, kun veri valui suonistani.
— Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. — Te olitte joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.
— Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa katkiaa.
— Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. — Ainoa oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin, ihminen on henkinen sissi. — En tosin huomaa Teidän tehneen minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin. Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat, oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan: