— Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).
— Prof. Porthan!
— Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli vapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että me, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla luomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä sille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin voisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme. Minua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään tänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman oikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon, että Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi, sillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa valloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin ihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä puhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka siis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen toteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.
— Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.
— Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman ratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin ominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli Gallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön jalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää kumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte nähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on. Hiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota kannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin. Missä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme liikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa aina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä kärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon tämänkin seikan.
— Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.
Neiti Vuori lausui:
— Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on kyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä inhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta Tuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että taivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa herättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään ihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka riemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä hän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa esimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa, miten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain puhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt tahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan läsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja mullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan. Ymmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään sitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon. Tahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa teki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen minuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä siellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä yhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien elukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin jäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla äänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.
— Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.
Mutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan ahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli vähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi: