Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista miellyttänyt, sanoi vain:
— Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.
— Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.
Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan kinahmeen.
Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini ja tätä tehdessä kysäsi!
— Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?
— Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.
— Ettekö kieltäneet?
— En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen ja katkeruuteen.
— Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin saattajia.