Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen. Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen. Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:
Freude schöner Götterfunken. Vähitellen liittyi soittokone toisensa perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel. Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:
Freude schöner Götterfunken
Tochter aus Elysium.
Wir betreten feuertrunken
Himmlische dein Heiligtum,
Deine Zauber binden wieder,
Was die Mode streng geteilt.
Alle Menschen werden Bruder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
(Ilo ihanin jumalten kipinä.
Tytär autuaitten tanhuilta.
Astumme tulirinnoin
Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
Sinun taikasi liittää yhteen
Minkä kiihko on rikki repinyt.
Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
Missä sinun siipesi suhina humahtaa).
En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.
Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä eivät eroita.
Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä helakoilla äänillä.
Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja ruumiillisen rakkauden kautta.
Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan, koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia. Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.
Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat: