— Jälkiruuaksi saatte vielä kaltiaisia.
— Hyvä. Ette kai pahastune, jos kysyn, oletteko te Lea, patriarkka
Jaakopin vaimo?
— Olen. Kuinka Te sen arvasitte.
— Raamatussa on Teidän ulkomuotonne kuvattu.
— Niin, minä kyllä sen tiedän. Se ei ole mikään kehuva kuvaus. Me rumat naiset, meidän elämämme ei ole iloja täynnä. Minäkin olen sen murheet kokenut.
— Kuinka Teidän pieni poikanne Benjamin jaksaa? Minä olen itkenyt niin lukiessani, että hänen ruissäkistään löytyi se kultamalja, sanoi Impi.
— Minunko poikani. Ei Benjamin ollut minun poikani. Hän oli petkuttajasisareni Rachelin huonosti kasvattama poika. Kelvoton, häijy nuorukainen. Kerrassaan sietämätön. Ja hänen jälkeläisensä? Sinä tiedät minkälaisia ne olivat. Teidän murhakansaannekin häikäilemättömämpiä. Hän itse ja hänen heimonsa kanta-äitiäkin katalampi. — Teidän maassanne vallitsee yksiavioisuus?
— Virallisesti kyllä. — Mutta elkäämme syventykö tähän aineeseen. "Pienillä padoilla on myöskin korvansa", sanotaan. — Te sanoitte äsken, ett'ei taivaassa vihata.
— Niin, ei sillä tavalla, että olisi halu murhata ja tappaa, sillä kuolleitten valtakunnassa tappo on tarkoitukseton, suorastaan mahdottomuus. Mutta kateus, lempi ja muut inhimilliset tunteet täällä liekehtivät kuten maankin päällä Ken maasta syntynyt on, hänellä on aina maahisen ajatukset ja tunteet. Mitään yksinomaan sielullista olemismuotoa ei ole olemassa, vaikka Teidän harhaoppinne sitä saarnaa.
— Sinä olet ajattelija, Lea.