— Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.
— Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä tätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.
Minna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli
vesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia
Impi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!
Tuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.
Hyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.
— Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.
— No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset taivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että ei sinne pääse kuin harvat valitut.
Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki. Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina. Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa, tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.
Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:
"Täällä on kuin kukkasilla
Aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton
Niinkuin enkeleillä."
— Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.