— Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa, erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.
Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia meidän aikuisissa pukimissa.
— Muistatko Impi äitiäsi?
— En, en ollenkaan.
— Jospa se kävelee tuossa.
— En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.
Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.
— Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi, tuossa on kääntösilta.
— Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.
Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori, yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi. Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen askeleita lemmittyjensä luo.