Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt Maarian kämmeniä".
— Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.
— Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten kuuluu ikäänkuin minun virkaani. — Kuka Teidät määräsi Väinämöisen luo?
— Ilmarinen Tuonelan portilla.
— Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.
— Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. — Uskaltaako Ilmarisen määräystä syrjäyttää?
— No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.
— Siis aivan kuin maailmassa.
— Niin. Kuka tuo tyttö on?
— Se on minun kasvattityttöni.