Hän soitti ja varakas ystävä lupasi.
— Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! — Aja heti Vironkadulle, tässä osoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.
Sohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi ja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.
— Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi. Tässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun kässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina soan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa. Venäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä sanotaan atamaniksi.
— Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön nimi.
— Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä tällaista järjestystä sanotaan?
— Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.
Rikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.
Tutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:
— Kahtokeepas, en koske tuohon "härännahkaan", ennenkun kuitti on valamis. — Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois ne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.
— Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!