— Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun kansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala on Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään päiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!
— Non passumus, sanoivat piispat.
— Kuinka prof. Porthan äänestää.
— Yksi Kiantoon!
— Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni ratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! — Olkaa hyvä jatkakaa.
— Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa ja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein sattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on samalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis häneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.
— Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna täsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.
Puheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:
— Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai pidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä aamulla.
— E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.