— Mitä suret, vainaja, kysyin.
— Onpa syytä surrakseni.
— Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?
— En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista. Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt eivät suo minulle rauhaa.
Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:
— Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. — Jouduin vangiksi itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja, muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin kunniakkaaksi! — Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme, tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.
— Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta, nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista vainajaa.
— Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.
— Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa, kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.
— Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta, vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. — Papit sanoivat minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. — Nyt kysyn sinulta inehmo, olinko paatunut?