Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.
— Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria hätäissään.
— Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. —
"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille ilosta. Ilo on voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus. Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa, autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset voittavan ilon. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla, väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. — Saapuessani tänne teidän ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin, joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle. Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki. Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku tulee surullisen ruumiista. — Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne. Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte aina ihmisinä."
Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:
— Missä punikki, missä punikki istuu.
— Tuolla tien vieressä.
Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat vastaan karustavaa punikkia perässään.
— Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.
Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.