Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.
— Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.
Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki lähti mukaan.
Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla. "Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet lakien loukkausta.
— Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.
— Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!
— Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle ilmaan edestakasin, edestakasin.
Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.
Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.
— Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi: