Kuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla eläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai kuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi uskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee raa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin hurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut. Ja nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista, ristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista. Tällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden harrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino. Tällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria kohtaan.
Jo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt rynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin kiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti olin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että sekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat uskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen harjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.
Aasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen johtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja säälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on maallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta ja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että ruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja "ruumiillinen" musta surma valkoiseen Europaan.
Olen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan taistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen iloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta kreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin valistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja ihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä mustanmustista väliajoista.
Olin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä uskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa näissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen sopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri sosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.
Mutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea porottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme, kirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä kasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan syövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen tyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.
Puuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista, joita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä aasialaisia näytelmiä?
Tuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet, muka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.
Mitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme, meidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme sittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan juutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli syy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen pyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on vanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi tukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?
Epätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta, joka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin sinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta laaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin, helakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli mustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta leivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa sukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa ei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki sulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen, josta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit syrjään. Siinä oli "läkähtänyttä ja verta". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta sinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa! Pois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin hänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian pitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin portaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus ja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti olentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean Savon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen elämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on kotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole soluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!