Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen, hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa! Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin, paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.
En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.
Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä, kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas Omar Stenberg.
Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa. Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo. Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin koiransa kanssa.
Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi, kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja käytännöllisesti.
Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.
Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi, rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja olivat parhaita ystäviä. — Niin vakuutti minulle Helsingissä käydessään.
— Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?
Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.
— Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten maailmassa.