— On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa, hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa raivohulluja, vesikauhuisia koiria.
— Kerro surmasi tapaukset? pyysin.
— Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani. Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. — Tuli tammikuussa suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja "lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti. Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä. Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä, sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa. Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi niitä hävittämään. — Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra, lahtari, perkele.
— Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina muuttuu eläimelliseksi raivoksi.
— Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta! — Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle, räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas, käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini, sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.
Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä. Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista. Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?
— Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.
Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:
— Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?
— En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää kevytmielisyyttä.