— Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?
— Itämeren pohjoiskolkassa.
— Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin satamassakin.
— Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä oli Helsinki vielä meren alla.
— Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan yläpuolella.
— Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.
Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:
— Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.
Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan hänen puheensa aikana — suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen puute, mutta en voinut sitä estää — oli yhä edelleen pahalla päällä ja kysyi äkkiä:
— Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?